Tummaihoisena eläminen Suomessa

 Oma kokemukseni tummaihoisena lapsena/nuorena elämisestä Suomessa

Tämä on ensimmäinen kerta kun puhun tästä aiheesta julkisesti. Kävin äsken äitini kanssa puhelimessa pitkän keskustelun siitä, miten ulkomaalaistaustaisia lapsia ja nuoria kohdellaan Suomessa ja kuinka heidän olisi hyvä kuulla, että kaikesta negatiivisesta voi selvitä. Siksipä päätin kirjoittaa tästä aiheesta vihdoinkin. 

Synnyin vuonna 1976 Helsingissä ja tuolloin Suomessa ei vielä ollut paljoa tummaihoisia ihmisiä. Lastenklinikalla moni hoitaja luuli minua romanivauvaksi, koska olin tummaihoinen ja tummatukkainen. Äitini on siis suomalainen ja isäni nigerialainen. Itse olen vihreäsilmäinen ja yllättävän vaaleaihoinen. Mutta minusta näkee selvästi, että olen puoliksi afrikkalaistainen, sillä tukkani on tumma ja kihara sekä nenäni on leveä ja kasvonpiirteeni ovat erilaiset kuin suomalaisella. tuohon aikaan myös äidilläni oli rankkaa. Häntä haukuttiin usein vaikka millä nimityksillä, koska hän oli tummaihoisen kanssa ja hänen lapsensa oli tumma. Sittemmin äitini erosi biologisesta isästäni ja meni yhteen suomalaisen miehen kanssa, josta tuli isäni ja jonka kanssa elin lapsuuteni. Eli olen elänyt koko elämäni täysin suomalaisessa perheessä ja suomalaisessa kulttuurissa. Siskonikin on täysin suomalaisen näköinen.

Jo päiväkodissa minua kiusattiin ja kun olin 5v, niin eräs poika iski minua turpaan, niin että veri lensi ja haukkui minua neekeriksi. Neekeri, tuo paljon kiistelty sana. Olen saanut kuulla sitä sanaa koko lapsuuteni ajan ensimmäisestä luokasta lukioon saakka, sillä olin alueen eli Suutarilan ainoa tummaihoinen lapsi. Tai ainakin ainoa afrikkalaisen näköinen tietääkseni koulussani. Minua ei otettu edes ensimmäisellä luokalla muiden leikkeihin mukaan koulussa. Jäin aina kaikesta syrjään. Ainoastaan pojat kiusasivat minua, eivät koskaan tytöt. Mutta tytöt eivät uskaltaneet puolustaa minua, koska pelkäsivät, että heitäkin alettaisiin kiusaamaan. Joten olin yksin asian kanssa. Tuntui kuin kaikki tuntemattomat olisivat tienneet nimeni, sillä joka päivä kun menin kouluun, niin minulle huudettiin "Netta-Neekeri"! Ja välillä pojat heittelivät päälleni lunta tai hiekkaa sekä estivät kulkuani eteenpäin. Onneksi minua ei hakattu tai lyöty koskaan. JOs olisin ollut poika, niin minut olisi varmasti myös hakattu. Tiedän niin käyneen monille tummaihoisille pojille kysiesinä vuosina Suomessa. Koulun ruokajonossa (jopa lukioaikanakin) takanani seivova poika saattoi sanoa "hyi miten täällä haisee neekeri". Voitte vain kuvitella miten häpesin itseäni ja ulkonäköäni. Koin itseni rumaksi. Kukaan muu ei ollut samannäköinen. Joka välitunnilla sain pelätä kuka minua seuraavaksi kiusaa. Pojat tulivat aina porukalla kiusaamaan. En uskaltanut sanoa heille mitään vastaan. Olin vain hiljaa.

Äitini on kertonut, että oireilin kiusaamisesta jo ala-asteella vatsakivuin ja pissaongelmin sekä minulla oli pientä lämpöilyä jatkuvasti. Juoksin kuulemma kokoajan vessassa ja kävin ihan lääkärissäkin näiden oireiden takia. Diagnoosina oli koulusta johtuva stressi. Toki äitini puuttui kiusaamiseen silloin kun hänelle siitä kerroin. Ja tuolloin kiusaajien vanhempia puhuteltiin. Mutta sen seurauksena minua kiusattiin vielä enemmän koska olin mennyt kertomaan kiusaamisesta, joten lopetin siitä kertomisen vanhemmilleni. Ja he luulivat, että kiusaaminen koulussa oli loppunut vaikka se jatkuikin vielä vuosia. Opettajat eivät ilmeisesti huomanneet kiusaamista, koska se tapahtui silloin kun opettajat eivät olleet paikalla eli välitunneilla ja koulumatkoilla. Vasta lukiossa sain sellaisia luokkakavereita, jotka puolustivat minua. Silloin aloin vahvistumaan henkisesti ja hyväksymään itseni vähitellen sellaisena kuin olen. En enää inhonnut ja hävennyt itseäni niin paljoa. Tosin kiusaajilleni en edelleenkään uskaltanut sanoa mitään. Olin aina ollut ujo ja hiljainen.

Muistan kuinka olin n.18-vuotiaana ystävieni kanssa viettämässä Vappua Helsingin keskustassa ja joku huusi neekeri ja heitti minua kohti tyhjällä viinapullolla. Onneksi se ei osunut minuun. Säikähdin tietysti tapahtunutta. Mikä se viha on? Miksi pitää vihata ihmisiä pelkän ulkonäön takia tuntematta lainkaan toista? Kumpuaako viha ihmisen omasta heikkoudesta? Ovatko kiusaajat aina huonoista oloista tai onko heidän huono olla? En tiedä. Mutta mikään ei oikeuta kiusaamaan ketään. Se on väärin!

Enkä todellakaan ole ainoa, jota kiusattiin koulussani. Näin koulukiusaamista useinkin, niinkuin varmasti jokainen muukin on nähnyt. Onneksi nykypäivänä koulukiusaamista yritetään estää monessa koulussa jo etukäteen. Ja koulukiusaamisesta puhutaan. Minulla oli kuitenkin ystäviä kiusaamisesta huolimatta. Ja pärjäsin koulussa hyvin ja sain hyviä numeroita ja tykkäsin koulunkäynnistä. On minulla toki lapsuudesta paljon hyviäkin muistoja. Mutta toki tuo vuosien kiusaaminen jätti arpiakin. Pelkäsin pitkään isoja miesporukoita, koska pelkäsin että joku alkaa haukkumaan minua. Itsetuntoni oli huono. Pidin itseäni huonona työntekijänäkin. Koin että kaikki olivat aina minua parempia. Vasta parikymppisenä aloin saada itsevarmuutta ja aloin sanomaan mielipiteitäni asioista. Nykypäivänä osaan jo arvostaa omia kykyjäni ja itseäni. 

Kiusaaminen ja eriarvoistaminen ei ole loppunut Suomesta. Sitä on yhä tänä päivänä niin päiväkodeissa, kouluissa kuin työpaikoillakin, lähes kaikkialla jossakin määrin. Lapsia ja nuoria opettavilla ja auttavilla aikuisilla on omat ennakkoluulonsa jo etukäteen ja he toimivat sen mukaisesti. Joskus pitäisi pysähtyä miettimään miten itse suhtautuu asioihin. Mikä on oikein ja mikä on väärin. Voisiko lasta/nuosta jotenkin auttaa ilman jatkuvaa syyllistämistä tai haukkumista. Tämä kun alkaa jo päiväkodista kun jotain lasta aina sätitään ja hänet eristetään muista kun lapsi ei osaa vaikka pysyä paikallaan tai käyttäytyy eri tavalla kuin muut esim. ylivilkkauden takia. Tällöin aikuisen pitäisi muuttaa toimintatapojaan erilaiseksi eikä syyttää lasta ja päivästä toiseen myös lapsen vanhempia negatiivisilla huomautuksilla. Jokaisessa lapsessa ja nuoressa on kuitenkin jotain hyvääkin. Se pitäisi meidän aikuisten muistaa! 

Syytän myös itseäni siitä, etten osaa puuttua havaisemiini epäkohtiin kärkkäämmin kun sellaista aikuisten keskuudessa havaitsen. Sillä olen yhä liian arka puuttumaan negatiivisiin asioihin. Se on jokin sisäinen puolustusmeganismi, jota työstän edelleen. Siksipä olen ajatellut tuoda julki miltä nämä asiat ihmisistä tuntuvat ja olen myös kertonut eri kulttuureista ja tavoista ihmisille, jotta heidän ennakkkoluulonsa vähenisivät. Aloitan myös vapaaehtoistyön ulkomaalaistaustaisten ihmisten parissa. Jokainen auttaa tavallaan. Olemme kaikki yksilöitä ja itseään on vaikea muuttaa. Eikä mielestäni ain atarvitsekaan. Eikö juuri se ole se rikkaus että olemme kaikki erilaisia?

Nyt aikuisena en ole enää kokenut kiusaamista itseäni kohtaan. Johtunee pitkälti siitä, että käytän suomalaisia vaatteita, puhun kuin suomalainen ja nimenikin on täysin suomalainen. Sulaudun siis hyvin suomalaisten joukkoon. Kuitenkin perheeni on monikulttuurinen ja perheessäni on myös montaa uskontoa sekä uskonnottomuutta. Kutsun itseäni ja lapsiani mixedeiksi. Veressämme on montaa eri kansalaisuutta ja se on hyvä asia. Mieheni on suomalainen kuten minäkin, mutta perheessäni on myös muslimiuskonnossa oleva. Olen aina sanonut lapsilleni, että he saavat olla missä tahansa uskonnossa ja heidän seksuaalisuutensa saa olla mikä tahansa kunhan heillä on hyvä olla. Meidän kotona käydäänkin usein keskusteluita eri kulttuureista, uskonnoista, suomalaisuudesta, ulkomaalaisuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä.

6,5viikkoa lonkan tekonivelleikkauksesta (19.4.2021)

 Apuvälineiden palautus

Viime viikolla tuli 6 viikkoa täyteen leikkauksesta ja palautin kaikki apuvälinelainaamosta lainaamani apuvälineet eli rollaattorin wc-pöntön korokkeen, sukanvetolaitteen ja istuinkorokkeen. En ollut käyttänyt sukanvetolaitetta ja istuinkoroketta enää pariin viikkoon. Tuntui hyvältä palauttaa apuvälineet, se oli tavallaan yksi vaihe kohti kuntoutumista.

Käynti fysioterapeutilla (5.5.vk leikkauksesta)

Viime viikolla kun leikkauksesta oli kulunut vajaa 6vk kävin työfysioterapeutilla. Hän tutki kävelyäni ja mittasi kaikki lonkan liikkuvuusasteet. Kävelyni oli enää vain kohtalaisesti ontuvaa ja hän pyysi jättämään kyynärsauvat ja rollaattorin pois. Ne estivät yläkropan eli olkapäiden ja hartioiden normaalin liikkuvuuden kävellessä. Hän kehoitti käyttämään ulkona välillä kävelysauvoja, koska ne tukevat oikeaa kävelytapaa. Sain seuraavan ajan fysioterapiaan kuukauden päähän kun leikkauksesta olisi 8 viikkoa. Silloin katsottaisiin työhönpaluuseen liittyvät asiat ja miten käveleminen on edistynyt ontumatta. Tuntui mahtavalta päästä eroon rollaattorista ja kyynärsauvoista! Nyt nivelrikkoinen olkapääni ja sormet sekä ranteet eivät ole enää niin kipeät. Kropalle vaati totuttelua kävellä ilman apuvälineitä, koska nyt kun sain vapaasti liikutella hartioita, niin ristiselkä kipeytyi lyhyelläkin kävelymatkalla. Onneksi kipu loppuu levossa tai jos pysähdyn. 

Viime viikolla kävin myös hierojalla hierotuttamassa jalkani varpaista lonkkaan. Lihakseni olivat kuulemma melko hyvässä kunnossa leikatussakin jalassa eikä jumeja ollut paljoa. Pystyin vaivatta makaamaan koko tunnin hierojapöydällä kun aiemmin ennen leikkausta se oli kipeyttänyt lonkan. On tuo hieronta niin hyvän tuntuista, sen jälkeen tuntuu kuin kävelisi paljon kevyemmin. 

Kuntoutuminen 6vk, sukat ja lonkan taipuminen

Leikkauksesta on nyt 6 viikkoa ja olen jo reilun viikon harjoitellut sukkien laittoa eikä se ole vieläkään helppoa. Lonkka ei meinaa taipua tarpeeksi nivusesta. Laitan sukat niin, että seison ja taivutan itseni vyötäröstä, koska sormeni yltävät siinä asennossa lattiaan. Ujutan sukan oikealla kädelläni varpaiden päälle ja vedän vasemmalla sukan jalkaan. Istuessa tuolilla sukkien laittaminen ei vielä onnistu. Kengät eli lenkkarit laitan kenkälusikalla kuten normaalistikin. Teen joka päivä lonkan koukistusharjoitteita, tuolilta nousua sekä vedän lonkkaa selinmakuulla kohti rintaa. En koukista lonkkaa väkisin, vaan pumppaavin liikkein toistojen kera. Puutarhatöitä teen päivittäin ja siinä lonkka saa luonnostaan koukistusliikettä ja tasapainoharjoitusta. Kuntopyörälläkin olen pyöräillyt 1-2kertaa viikossa, mutta nilkat kipeytyvät siitä, joten voin pyöräillä vain muutaman minuutin kerrallaan. Hyvin tämä kuntoutuminen on edistynyt enkä vieläkään tarvitse kipulääkkeitä. Kylmää käytän nilkoissa ja välillä polvissakin päivittäin. Leikatut polveni kipuilevat ja turpoilevat jumpista ja uudesta asennosta. 

                                                                   Jouluruusu

                                                         

                                                            Kimalainen krookuksella

Tekonivelleikkauksien jälkeisen komplikaatiot

Oikean polven leikkaus v.2016

Kun sain ensimmäisen tekonivelen oikeaan polveen, niin olin todella pahoinvoiva ja pyörtyilin kotona sekä sairaalassa. Laihduin muutaman viikon aikana 4kg ja olin jo alipainoinen. Makoilin paljon sängyssä ja jos nousin ylös tuli heti paha olo ja heikotti. Muutaman viikon kuluttua minulla todettiin verenpainetauti, siitä heikko olo johtui. Kävin kolme kertaa lääkärissä, kunnes ammattitaitoinen lääkäri totesi verenpainetaudin ja sain lääkityksen jolla tilanne rauhoittui ja pääsin jatkamaan kuntoutumista. Iso leikkaus oli aktivoinut verenpainetaudin. Minulle on jo aiemmin mm. synnytyksen yhteydessä sanottu, ettei kroppani kestä isoja toimenpiteitä. Poikani synnytys piti aikaistaa raskausmyrkytyksen takia 13 vuotta sitten ja silloin sain verenpainetaudin 6kk ajaksi.

Vasemman polven leikkaus v.2017

Vasen polveni kuntoutui nopeammin kuin oikea polvi. Pahoinvointia ei ollut paljoa, koska leikkauslääkitys oli vaihdettu. Mutta 3 viikon kuluttua leikkauksesta minulle tuli pahoja vatsakipuja ja jouduin lähtemään sairaalan päivystykseen. Tulehdusarvot olivat korkeat ja minulla epäiltiin umpisuolen tulehdusta. Mutta tutkimusten mukaan se ei ollut tulehtunut. Seuraavaksi tehtiin tt kuvaus ja siinäkään ei saatu varmistusta tulehdusarvojen nousulle, joten varmuuden vuoksi otettiin näyte leikatusta polvesta. Näyte oli puhdas. Vietin useita tunteja päivystyksessä ja lopulta minut lähetettiin kotiin antibioottien kanssa. Syy ei selvinnyt ja tulehdus loppui antibioottikuurilla.

Oikean lonkan leikkaus v.2021

OIkea lonkan kuntoutuminen alkoi vauhdilla ja kivuttomasti. Viikon kuluttua en ollut enää kivulias lonkasta. Aloinkin jo ihmetellä eikö tällä kertaa tulekaan mitään leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita kun kaikki sujui niin hienosti. Sitten oli hakasten poisto 2viikkoa leikkauksesta. Terveysasemalla ihmettelin kun en nähnyt mitä seinillä olevissa julisteissa luki (minulla on aina ollut hyvä näkö). Luulin sen johtuvan siitä, että olin ollut monta viikoa kotona hämärässä ja silmät eivät olleet tottuneet kirkkaisiin valoihin. Mainitsin asiasta terveydenhoitajalle ja hän sanoi, ettei näköhäiriö johdu leikkauksesta ja kehoitti menemään lääkäriin jos näkö ei korjaudu. Kotona pystyin lukemaan kirjaa ja kännykkän tekstiä, mutta television teksti oli jo epäselvää sekä kaikki sitä kauemapana olevat tekstit.  

Seuraavana päivänä menin terveyskeskuslääkäriin, koska en edelleenkään nähnyt kunnolla. Koska oli perjantai, niin lääkäri otti minut päivystysajalle ja tarkisti ettei näköhäiriöni johtunut mm. aivoverenvuodosta tms. Mitään outoa ei tutkimuksissa löytynyt ja näytti siltä ettei silmissä ollut painetta eikä kaihiakaan. E-kirjaimia en nähnyt kunnolla. Sunnuntaina menin optikolle, joka totesi että minulla on ilmeisesti ollut jo pitkään hajataittoa silmissä ja nyt jostain syystä leikkauksen jälkeen on tullut myös kaukonäköön ongelmia ( ns. ikänäkö). Hän sanoi, ettei ollut ennen kuullut näön huonontuneen  yhdessä päivässä, joten hän epäili sokeritautia. Minulta otettiin terveysasemalla sokeri- ja kolesteroliarvot, jotka olivat hyvät. Joten kävin vielä omakustanteisesti silmälääkärissä. Silmälääkäri totesi, että minulla on hajataitto ja ikänäkö (kaukonäkö huono) ja suositteli moniteholaseja. Keskustelin näköhäiriöstä puhelimitse myös tekoleikkauksessa olleen anestesialääkärin kanssa, koska olin kuullut että joillain ihmisillä tuli tekonivelleikkauksen jälkeen näköhäiriöitä, jotka katosivat muutaman kuukauden kuluttua leikkauksesta. Anestesialääkäri keskusteli kollegoidensa kanssa ja totesi, että 80-luvulta lähtien on ilmennyt yksittäistapauksia jolloin tekonivelleikatuille oli tullut näköhäiriöitä pian leikkausten jälkeen. Osalla näkö oli palautunut ja osalla ei. Joten en vielä 5vk jälkeen ole ostanut silmälaseja, koska pärjään kotona ilmankin. Odottelen jos näkö ennen töihinpalaamista paranisi edes jonkin verran. Jos ei parane, niin ostan kaukolasit. 

Kerron näistä vaivoista, koska samankaltaisia oireita saattaisi tulla muillekin tekonivelleikatuille ja on hyvä tietää miten erilaisten komplikaatioiden kanssa tulee toimia ja että ne voidaan hoitaa kuntoon. Toki jokaisen tulee olla yhteydessä omaan lääkäriinsä jos jotain komplikaatioita tulee leikkauksien jälkeen. Kaikista edellämainituista ongelmista huolimatta (nilkan ja käsien nivelrikkoja unohtamatta) koen, että olen kuntoutunut kaikista kolmesta tekonivelleikkauksesta hyvin. Leikatut nivelet ovat tulleet lähes kivuttomiksi. Ainoastaan kova rasitus eli liika liikkuminen turvottaa ja kipeyttää välillä niveliä.

Lonkan tekonivelleikkaus 3.3.2021

Lonkkani on nyt kivuton 6.4.2021

Oikea lonkkani leikattiin Porvoon sairaalassa spinaalipuudutuksella. Juttelin leikkauslääkityksestä  anestesialääkärin kanssa etukäteen, koska voin usein pahoin leikkauksen jälkeen. Päädyimme tavalliseen puudutukseen ja tablettimuotoiseen lääkitykseen, koska en halunnut katetria. Vaihtoehtona olisi ollut leikkauksen jälkeinen kipulääkitys epiduraalin kautta, mutta siihen olisi vaadittu katetrin laitto. Lonkkani leikkasi Kari Salo, taitava ortopedi. 

Menin Porvoon sairaalaan klo 10 ja pääsin leikkaukseen klo12.17. eli tuolloin aloitettiin esilääkitys yms. Minulle jouduttiin antamaan useaan kertaan rauhoittavaa, koska tärisin niin kovasti koko kropastani hampaita myöten ennen leikkausta. MInulle tulee aina valtava horkkatärinä ennen leikkauksia. Kai se on jotain sisäistä jännitystä, koska en kuitenkaan koe jännittäväni sitä niin paljon. Olin pyytänyt humautuksen, mutta olin silti ajoittain hereillä leikkauksen aikana. Anestesiahoitaja jutteli kanssani leikkauksen aikana. Välillä torkahtelin. Pääsin heräämöön klo14.44. eli koko leikkaus valmisteluineen ja hakasten laittoineen kesti n. 2h. Menetin kuulemma leikkauksessa hieman normaalia enemmän verta, 450ml, mutta se ei vaikuttanut vointiini. Tosin arven päällä olevaa lappua piti vaihtaa useammin.

                                                   Sementitön tekonivel leikkauksen jälkeen
                                                                        

Osastolle pääsin klo 16.40 ja huoneessa oli minun lisäksi 2 muuta lonkkaleikkauksessa ollutta henkilöä. Leikkauspäivä sujui ihan hyvin pienillä kivuilla, koska leikkauslääkitys vaikutti vielä. Mutta ensimmäinen yö oli kivulias. Pyysin 2-3h välein lääkettä ja klo 05 olin käyttänyt kaikki lääkkeet ja minulle sanottiin että seuraavan annoksen saisin vasta aamupalalla. Eipä siinä sitten paljoa nukuttukkaan. Tekstailin yöllä mieheni kanssa, jotta sain jotain muuta ajateltavaa. Aamupala ja lounas eivät pysyneet sisälläni, koska voin pahoin. Sain lounaan jälkeen kielen alle laitettavan pahoinvointilääkkeen ja se auttoi. Päivällinen sujui jo hyvin. Kivutkin olivat hallinnassa ja fysioterapeutti kävi jumppauttamassa minua. Seuraavana päivänä mieheni haki minut kotiin autollamme ja kotimatka tuntui pitkältä ja kivuliaalta. Kotona lepäsin hetken keittiön tuolilla ja kipusin sitten reippaasti rappuset yläkertaan makuuhuoneeseemme. Aiempien polvileikkausten jälkeen olin niin kipeä ja voimaton etten kyennyt päivittäin kulkemaan yläkertaan, joten nukuin ensimmäisen viikon poikani huoneessa alakerrassa. Mutta tämä lonkka oli paljon kivuttomamapi ja vointini oli parempi, joten kykenin kävelemään eestaas 15 rappusta päivittäin.

                                                            Rolla apuna kuntoutumisessa

Ensimmäisen viikon ajan söin Targiniqia ja toisen viikon panadolia ja sen jälkeen en olekaan syönyt kipulääkkeitä reiluun kahteen viikkoon. Ensimmäisen viikon aikana suurin ongelma oli lääkkeistä johtuva ummetus, mutta onneksi se meni ohi kuitupitoisella ruokavaliolla (leseet, luumut, nestettä yms.) sekä ummetuslääkkeillä. Lonkkaan ei satu, mutta pohjelihas on välillä piukea. Ensimmäisen viikon jälkeen mieheni haki rollaattorin apuvälinelainaamosta, koska nivelrikkoinen olkapääni ja kädet kipeytyivät kyynärsauvoista. Myös rikkonilkat alkoivat kipeytymään kun kävelymatkani pidentyivät yli kilometrin mittaisiksi. Joten päätin että kävelen aina max. 1km kerrallaan, jotta säästelisin muita niveliäni. Päivän aikana kävelen 2-3kilometriä. Huomenna 7.4. leikkauksesta on tasan 5 viikkoa. Pystyn tekemään kaikki jumppaliikkeet, jollaisia en pystynyt tekemään ennen lonkkaleikkausta. Yllättävän nopeasti lihaksisto kuntoutuu, tosin välillä huomaan jumpanneeni liikaakin ja se kostautuu iltaisin lihaskipuina.

Tällä hetkellä suurin haasteeni on opetella kävelemän ilman ontumista, koska olen ontunut jo n.15 vuoden ajan. Lisäksi nuo nivelrikkoiset nilkat ja kädet tuovat oman haasteena. Ensi viikolla pääsen työpaikkafysioterapeutin luo ja hän katsoo miten kävelyni sujuu. Porvoon  sairaalassa kehoitettiin varaamaan fysioterapiakäynti 5vk päähän leikkauksesta. Lisäksi pääsen tämän viikon perjantaina hierojalle, niin saan kipeän selkäni paremmaksi. Uusi asento koko kropassa vaatii aikaa. Olen aloittanut pihallani jo kevätsiivoukset, mutta se on vähän hankalaa kun en saa vielä kumarrella, koska se on kiellettyä ensimmäisen 6vk ajan. Käytän siis pitkiä oksasaksia. Olo on hyvä kun pääsee hiljalleen normaaliin arkeen. Sairaslomaa sain 3kk, kuten olin toivonutkin eli töihin palaan vasta 5.6. Siinä ajassa ehtiikin jo tapahtua huimaa edistystä.